Haluan lapselleni vain parasta!
Tämä lausahdus on vanhemmalta kaunis ajatus, mutta toivottavasti moni ei toteuta sitä arjessa ihan kirjaimellisesti. Tarkoitan tässä sitä, että vain parasta lapselle ei tarkoittaisi sitä, että lapsi ei kokisi perheen turvallisessa ympäristössä mitään arjen vastoinkäymisiä. Arjen pienet pettymykset kuitenkin kasvattavat ja kehittävät lasta tulevaisuuteen.
Koulun ensimmäisen luokan vanhempainillassa opettajat ja terveydenhoitaja muistuttavat meitä vanhempia, että lapsi kannattaa totuttaa jo kotona pieniin pettymyksiin, jottei koulussa nämä pettymykset tule täysin uutena asiana lapselle. Puolisoni kanssa tämä muistutus hymyilyttää ja toteamme, että kolmen lapsen perheessä niitä pettymyksiä kyllä oppii ihan itsestään. Tässä saatamme olla kuitenkin väärässä, sillä nykyisin jotkut vanhemmat varovat tuottamasta pettymyksiä lapselleen. Tai näin ilmeisesti on, koska koulun vanhempainillassa tästä asiasta näin vanhempia erikseen muistutetaan?
Hieman kärjistäen voi vastaus pettymysten varomiseen olla siinä, että lapsen kanssa vietetään niin vähän aikaa päivästä, että aika halutaan käyttää kaikkeen kivaan ja iloiseen tekemiseen? Ehkä saattaa olla jokin yhteinen harrastuskin, mutta viekö itse harrastuksen tekeminen ja siitä puhuminen kaiken huomion ja unohdetaan kysyä lapselta: "Miten voit?" Olemme mieheni kanssa huomanneet, että varautuneempi 9 -vuotias esikoinenkin puhuu omista asioistaan puhua pulputtaen kun viettää aikaa hänen kanssaan kaksin ja sitä aikaa on riittävästi ja tarpeeksi usein.
Tämä korona aika on hyvä mahdollisuus vanhemmille opettaa näitä arjen pettymyksiä lapsille, koska monet perheet ovat nyt paljon yhdessä kotosalla. Minusta nimittäin on luonnollista että lapsi välillä raivoaa jostakin asiasta ja näyttää kunnolla tunteensa. Olisin huolissani, jos lapsi olisi aina iloinen ja reipas tekemään äidille mieleisiä asioita. Esikoisen kanssa olin kyllä aikanaan aluksi todella ihmeissäni, kun hän sai esimerkiksi 2 -vuotiaana raivokohtauksia välillä julkisilla paikoilla. Aloin vähitellen kuitenkin ymmärtämään lastani enemmän ja hänen käytöstään tietyissä tilanteissa. Ajan kuluessa olinkin todella tyytyväinen, että hän uskalsi näyttää tunteensa paikasta riippumatta. Lapsi pystyi myös luottamaan minuun, äitiinsä, että äiti ei hylkää häntä vaikka hän käyttäytyy välillä noin. Tämä nyt 9 -vuotias poika on saanut kasvaa omanlaiseksi persoonaksi ja vaikka on ujo, niin hänestä näkee, että hänellä on ainakin tällä hetkellä hyvä itseluottamus.
Myös kaksi muuta lasta saavat omanlaisiaan kiukkukohtauksia. Paljon näiden kiukkupuuskien kasvattavasta vaikutuksesta riippuu meistä vanhemmista, miten tilanteen koemme ja siihen suhtaudumme. Välillä olen todella tyytyväinen, kun lapsista keskimmäinenkin saa omat "raivarinsa", koska välillä tuntuu että hän keskimmäisenä lapsista joustaa kaikista eniten. Hän on eniten muiden vietävissä, koska on tottunut joustamaan ja välillä yritän tarkoituksella toteuttaa juuri keskimmäisen tekemän päätöksen, jotta hänen luottamus omiin kykyihin vahvistuisi? No en tiedä, miten tämän asian pukisin sanoiksi, mutta yritän kaikille lapsille saada hyvän itseluottamuksen ja itsetuntemuksen.
Palataan takaisin vielä otsikon aiheeseen eli pointtini on, että lapselle ei kannata liiaksi silotella arjen möykkyjä. Anna lapsen kokea myös pettymyksiä ja niitäkään ei tarvitse mitenkään tietoisesti järjestää, kyllä niitä tulee tavallisessa arjessa ihan itsestään. Näytä myös omat pettymysten tunteet lapselle, äiti saa välillä huutaa ja raivota, jos sille on aihetta. Äidin ei tarvitse olla mikään yli-ihminen ja kaiken kestävä "kaatis".
Itsekin olen sanonut, että toivon kaikkea hyvää lapsilleni, koska sitähän kaikki vanhemmat lähtökohtaisesti varmasti toivovat. Se ei kuitenkaan tarkoita kirjaimellisesti asiaa, koska vastoinkäymisiä tulee elämässä aina olemaan. Tärkeintä ei ole välttää karikoita vaan se on tärkeämpää, miten niihin suhtautuu ja pettymykset käsittelee omassa elämässään. Juuri eilen puhuimme lasten kanssa iltapalalla, että joskus he muuttavat kotoa pois, mutta ei toki vielä pitkään aikaan. Tuo keskustelu on aina yhtä hauskaa kuunnella, mitä suunnitelmia lapsilla on asuinpaikan ja tekemistensä suhteen aikuisena. Onneksi tuohon on vielä sopivan pitkä aika...
Lopuksi sanoin lapsille muistakaa, että kotiin voitte aina tulla ja äidin luokse itkemään elämän iloja ja suruja. Isoin toive itselläni on, että pystyisimme mieheni kanssa luomaan sellaisen pohjan heille lapsuudessa, että tuo ensimmäinen lause toteutuisi eli lapsilla on tuo tunne ja tieto elämässään mukana, että kotiin voi aina tulla...
Hyvää äitienpäivän viikonloppua kaikille!
Terveisin, Ninna, Salliva isosisko ke 6.5.2020
Koulun ensimmäisen luokan vanhempainillassa opettajat ja terveydenhoitaja muistuttavat meitä vanhempia, että lapsi kannattaa totuttaa jo kotona pieniin pettymyksiin, jottei koulussa nämä pettymykset tule täysin uutena asiana lapselle. Puolisoni kanssa tämä muistutus hymyilyttää ja toteamme, että kolmen lapsen perheessä niitä pettymyksiä kyllä oppii ihan itsestään. Tässä saatamme olla kuitenkin väärässä, sillä nykyisin jotkut vanhemmat varovat tuottamasta pettymyksiä lapselleen. Tai näin ilmeisesti on, koska koulun vanhempainillassa tästä asiasta näin vanhempia erikseen muistutetaan?
Hieman kärjistäen voi vastaus pettymysten varomiseen olla siinä, että lapsen kanssa vietetään niin vähän aikaa päivästä, että aika halutaan käyttää kaikkeen kivaan ja iloiseen tekemiseen? Ehkä saattaa olla jokin yhteinen harrastuskin, mutta viekö itse harrastuksen tekeminen ja siitä puhuminen kaiken huomion ja unohdetaan kysyä lapselta: "Miten voit?" Olemme mieheni kanssa huomanneet, että varautuneempi 9 -vuotias esikoinenkin puhuu omista asioistaan puhua pulputtaen kun viettää aikaa hänen kanssaan kaksin ja sitä aikaa on riittävästi ja tarpeeksi usein.
Tämä korona aika on hyvä mahdollisuus vanhemmille opettaa näitä arjen pettymyksiä lapsille, koska monet perheet ovat nyt paljon yhdessä kotosalla. Minusta nimittäin on luonnollista että lapsi välillä raivoaa jostakin asiasta ja näyttää kunnolla tunteensa. Olisin huolissani, jos lapsi olisi aina iloinen ja reipas tekemään äidille mieleisiä asioita. Esikoisen kanssa olin kyllä aikanaan aluksi todella ihmeissäni, kun hän sai esimerkiksi 2 -vuotiaana raivokohtauksia välillä julkisilla paikoilla. Aloin vähitellen kuitenkin ymmärtämään lastani enemmän ja hänen käytöstään tietyissä tilanteissa. Ajan kuluessa olinkin todella tyytyväinen, että hän uskalsi näyttää tunteensa paikasta riippumatta. Lapsi pystyi myös luottamaan minuun, äitiinsä, että äiti ei hylkää häntä vaikka hän käyttäytyy välillä noin. Tämä nyt 9 -vuotias poika on saanut kasvaa omanlaiseksi persoonaksi ja vaikka on ujo, niin hänestä näkee, että hänellä on ainakin tällä hetkellä hyvä itseluottamus.
Myös kaksi muuta lasta saavat omanlaisiaan kiukkukohtauksia. Paljon näiden kiukkupuuskien kasvattavasta vaikutuksesta riippuu meistä vanhemmista, miten tilanteen koemme ja siihen suhtaudumme. Välillä olen todella tyytyväinen, kun lapsista keskimmäinenkin saa omat "raivarinsa", koska välillä tuntuu että hän keskimmäisenä lapsista joustaa kaikista eniten. Hän on eniten muiden vietävissä, koska on tottunut joustamaan ja välillä yritän tarkoituksella toteuttaa juuri keskimmäisen tekemän päätöksen, jotta hänen luottamus omiin kykyihin vahvistuisi? No en tiedä, miten tämän asian pukisin sanoiksi, mutta yritän kaikille lapsille saada hyvän itseluottamuksen ja itsetuntemuksen.
Palataan takaisin vielä otsikon aiheeseen eli pointtini on, että lapselle ei kannata liiaksi silotella arjen möykkyjä. Anna lapsen kokea myös pettymyksiä ja niitäkään ei tarvitse mitenkään tietoisesti järjestää, kyllä niitä tulee tavallisessa arjessa ihan itsestään. Näytä myös omat pettymysten tunteet lapselle, äiti saa välillä huutaa ja raivota, jos sille on aihetta. Äidin ei tarvitse olla mikään yli-ihminen ja kaiken kestävä "kaatis".
Itsekin olen sanonut, että toivon kaikkea hyvää lapsilleni, koska sitähän kaikki vanhemmat lähtökohtaisesti varmasti toivovat. Se ei kuitenkaan tarkoita kirjaimellisesti asiaa, koska vastoinkäymisiä tulee elämässä aina olemaan. Tärkeintä ei ole välttää karikoita vaan se on tärkeämpää, miten niihin suhtautuu ja pettymykset käsittelee omassa elämässään. Juuri eilen puhuimme lasten kanssa iltapalalla, että joskus he muuttavat kotoa pois, mutta ei toki vielä pitkään aikaan. Tuo keskustelu on aina yhtä hauskaa kuunnella, mitä suunnitelmia lapsilla on asuinpaikan ja tekemistensä suhteen aikuisena. Onneksi tuohon on vielä sopivan pitkä aika...
Lopuksi sanoin lapsille muistakaa, että kotiin voitte aina tulla ja äidin luokse itkemään elämän iloja ja suruja. Isoin toive itselläni on, että pystyisimme mieheni kanssa luomaan sellaisen pohjan heille lapsuudessa, että tuo ensimmäinen lause toteutuisi eli lapsilla on tuo tunne ja tieto elämässään mukana, että kotiin voi aina tulla...
Hyvää äitienpäivän viikonloppua kaikille!
Terveisin, Ninna, Salliva isosisko ke 6.5.2020
Kommentit
Lähetä kommentti